Tervetuloa lukemaan - siis vain lukemaan. Harmikseni Vuodatus.net hukkasi kaikki vuoden 2010 kuvat jonnekin sähkökatkon takia, enkä ole ehtinyt/jaksanut latailla kolmen vuoden takaisia kuvia uudelleen. Vanhemmat kuvat vuodelta 2007 kirjoituksen lopussa ovat jäljellä. Pahoittelen kovasti omastakin puolestani!

Tervetuloa Budapestin matkapäiväkirjaamme!

Kommentteja voit antaa blogin loppuun tai sähköpostilla ahjh.koti@taloverkot.fi

Blogi on kirjoitettu kolmesta Budapestin matkasta. Ensimmäisenä on syysloma lokakuussa 2010 ja toisena neljän päivän matka lokakuussa 2007. Lopussa on vielä yhden päivän läpikulkuvierailu kesältä 2004. Kirjoitimme matkan aikana ystäville ja perheelle päiväkirjaa, joka oli luettavissa salasanan takana. Matkan jälkeen olemme muokanneet tekstistä pois nimet ja henkilökohtaisimmat asiat, mutta edelleenkin tämä on matkapäiväkirja, ei linkkilista Budapestiin tai Budapestin nähtävyyksien kuvaus, vaan kahden ihmisen kävelyä Budapestin kaduilla, reissaamista Budapestin metrossa ja raitiovaunuissa, ja jonkin verran henkilökohtaisten mieltymysten varassa toimivaa kommentointia, mistä älköön kukaan pahastuko, jos toista mieltä on. Pari edullista hotellivinkkiä on mukana, olimme tyytyväisiä kumpaankin, sekä vuoden 2004 että 2007 valintaan ja asuimmekin samassa paikassa myös 2010. Omatoimisuus on myös yksi valintojamme, kartta käteen ja metrolippu kioskista ja sitten vain sekaan.

 

Jos kaipailet jostain lisää tietoa tai esimerkiksi kuvia, laita kommentti blogin loppuun, niin vastailemme mielellämme, jos osaamme.

Antoisaa matkaa lukijoillemme!

Rouva ja Mies 

 

Budapest lokakuussa 2010

Kissanristiäisten ja Kuukuun kautta Budapestiin

 Eilen vielä Mies oli leirikoulussa, jossa vietettiin ihan oikeat kissanristiäiset. Kissojen nimiä Mies ei muista, mutta ristiäislaulu oli "Jospas minä kissan saisin". Kummeina olivat kissanpennut löytäneet kolme poikaa ja kolme tyttöä.

Illalla Kuukuussa tapasi viisi vuotta sitten koulusta lähtenyt porukka. Entinen ope oli tervetullut mukaan. Oli mukava huomata, että kunnon ihmisiä heistä oli tullut, jotkut jo opiskelujensa loppuvaiheessa, muutamat vasta vaiheessa. Lämmöllä muistelimme puolin ja toisin yhteisiä vuosiamme.

Aikaisen herätyksen jälkeen ollaan lentokentällä. Ihan klassisesti Mies pääsi taas kopelointiin. Ei keksitä muuta syytä kuin Jokapojan metallinapit. Ihan oikeesti, näistä pitäisi Marimekossa olla varoitus. Ettei aina luultaisi terroristiksi tai jostain vankilasta karanneeksi, kun pistää raitapaidan päälle. Suomalaisilla kun on taipumus liittää Maripaita ennemminkin älykköihin ja arkkitehteihin. Ainakin meillä seitkytlukulaisilla.

 

Siis Budapestiin ollaan menossa. Joku varmaan kysyy, miksi. Sinne pääsi halvalla, 277 menopaluu kahdelta. Mentiin halpaan, kun tarjottiin.

Tuli justiinsa Viikin metsistä leirikoulukollegalta tekstari niistä kissanpentujen nimistä: Kipinä, Nöpö, Muru, Viiru ja Tyrni. Ihan niin omaperäisiä kuin sykkiläiset kielellisestä lahjakkuudestaan testatut vain osaavat keksiä.

___________________

jatkoa Budapestissä:

Olipa kiva yllätys matkalla, kerrankin tarpeeksi jalkatilaa. Olimme jo siirtymässä Malevin kanta-asiakkaikksi, kun huomasimme, mistä oli kysymys. Paikan etutaskussa olikin kerrottu laminoidussa isossa kortissa, että paikka oli englanninlukijoille, jotka tarvittaessa pystyivät välittämään henkilökunnan hätäilmoitukset toisille matkustajille, avaamaan hätäuloskäynnin, rakentamaan liukuradan ja tunnistamaan tulipalot. Tuli melkein olo, että olisi pitänyt pystyä avustamaan synnytyksissä ja keskivaikeissa leikkauksissa, mutta kai sitä jalkatilasta jotain pitää maksaa. Mistähän ne tiesi meidät englanninlukijoiksi? Kaikkihan sen tietävät, että suomalaiset osaavat sujuvasti vaieta kaikilla maailman kielillä, mutta että vielä lukeminenkin.

 

Matkalle oli eksynyt joku porukka, jonka varmaankin olisi pitänyt olla Teneriffan koneessa. Taputtivat nousun ja laskun onnistuttua. Aksentista tunnistimme heidät turkulaisiksi.

Budapestin päässä kaikki sujui aivan kymppiin. Lentokentällä oli vastassa harmaatukkainen herrasmies, joka piti kylttiä, jossa luki sukunimemme, kätteli meidät, toivotti tervetulleeksi ja vei autoonsa. Mies kuvitteli olevansa rokkitähti, jota kuskattiin suoraan lentokentältä hotellin parkkitaloon ja keksi siinä matkalla erilaisia versioita täydellisistä naisista eri katsojaryhmille samalla kun harmaatukkainen noudatti aivan omia nopeusrajoituksiaan. Hänen kunniakseen on sanottava, että vain neljästi ajoi päin punaisia.

Huoneistomme ei ollut vielä aamupäivällä vapaa, minkä toki tiesimme etukäteen. Ehdottivat kyllä, että saisimme huoneen hetikin, jos ottaisimme pienemmän ja kadun puolelta, mutta kun olin etukäteen erityisesti pyytänyt studiota rauhalliselta pihan puolelta, niin vietiin vain tavarat matkatavarahuoneeseen ja lähdettiin kaupungille.

Olenpa sitä mieltä, että kannatti odottaa. Tämmöisen saimme sitten kahden jälkeen. Mies istahti keittiöön siksi aikaa, että ehdin saada huoneesta kuvan, ennen kuin se ehti sotkea mitään.

 

Seinän toisella puolella on vielä toinen makuualkovi jossa toinen samanlainen sänky. Ja ikkunan takana on parveke. Himpun verran yli neljäkymppiä yö. Kuusi yötä 244 ja siihen kuului jo kuljetus lentokentältä.

Kiitos Pekalle hienosta vinkistä! Päivää ennen lähtöämme kävimme katsomassa Pekan kuvat juutalaiskortteleista ja nyt olemme ottaneet samat kuvat omaan kameraan. On aika kivoja ja värikkäitä korttelipihoja. Portit olivat auki, mutta eipä niillä paljon turistikulkijoita näkynyt.

 

 

Huoneistoihin mentiin usein parvekkeelta, eli eräänlaiselta luhtikäytävältä.

Joillain oli mahtavaa luontotunnelmaa keskellä Budapestiä.

Ja kuvattavia julkisivuja riitti. Oli koristeellisia parvekkeita, kukkia ja auringon läikittämiä maalauksia.

Sisäpihojen värejä ja taiteellisuutta lisää:

Poikettiin paikallisessa kauppahallissakin. Sen edustalla oli aika epämääräistä väkeä. Jotkut miehet viittoilivat Miehelle paikalla odottavan naisen suuntaan. Se ei ollut kylläkään tämä, vaikka ei tälläkään kauppakasseja tai matkatavaroita ollut.

Akacfa ja Kiraly -katujen kulmassa on komea Theresan kaupunkikirkko. Värit saivat Miehen tällä kertaa lähes runolliseksi ja kaivamaan oman kameran esille. Mikä sinisen ja keltaisen yhdistelmä ja pisteenä iin päällä Unkarin yleisradion pikkuinen punainen lähetysbussi. YLE:n pitäisi ottaa oppia veljeskansan säästökuurista: autoon ei tarvitse mahtua muuta kuin äänitysmikit ja johdot, muu tarvittava hoidetaan langattomasti (ilmeisesti)...

 

Oli kirkko sisältäkin hieno. Kuunneltiin hetki kuoroa, joka harjoitteli menossa olevan Bach-viikon konserttia. Mies ei kuitenkaan kestänyt kauan kirkon pitkäkaikuista akustiikkaa. Sanoi, ettei kestä kuunnella, kun saa selvää vain sopraanosta ja säestävästa kontrabassosta.

Jatkettiin siis matkaa Kiraly-katua pitkin kohti Tonavaa (jonne ei kuitenkaan oltu menossakaan, mutta suunta siis sinne.) Tässä ensin Miehen näkemys kadusta:

Ja sitten Rouvan. Meillä on taipumus maalata kuvamme eri tavalla.

Kiraly utcan ja Dob utcan välillä on käytävä, joka yhdistää korttelipihoja. Lavoista ja suljetuista päivänvarjoista voi päätellä, että turistikautena täällä on vilkasta ja pikkukauppoja on vieri vieressä. Nyt oli hiljaista ja vain pari pientä ravintolaa auki. Mentiin salaatille niistä toiseen. Ei ihan huono, vaikka vähän turistisempi, kuin olisimme toivoneet. Hauska tarjoilija. Kysyi ensin, mistä olemme ja sitten sanoi Kiitos! Ihan oikein oivallettu. Ei suostunut myymään Miehelle tsekkiläistä olutta, vaan toi unkarilaista ja toivotti Hölögyngölökyn. Salaatille hän toivotti: "Hyvää ruokahalua". Elinkeino on selvästi kiinni kielitaidosta! Ja ystävällisyydestä, oli pojan hymykin ok. Poika kyllä huomautti laskun tuodessaan, että loppusummassa ei ole palvelumaksua, voimme aivan hyvin lisätä, mitä haluamme. Ja Unkarissahan pitää lisätä. Loppusummastamme tuli lisäyksen kanssa 32 euroa. Salaattien lisäksi hinnassa oli kaksi olutta, viinilasi ja tee.

Käveltiin hotellille, käytiin ruokakaupassa, asetuttiin ja nukuttiin pitkät päikkärit. Illalla lähdettiin liikkeelle Tonavan rantamaisemiin. Ensin seitsemän päivän lippu metroasemalta (noin 18 euroa per henkilö), että päästiin lipuntarkastajien ohi paperilappua näyttämällä ja sitten metroon. Tonavan rannan valaistukset ovat kyllä nähtävyys. Miehen ideoima Star Trek -kuvaversio kuninkaanlinnasta ja ketjusillasta.

 

 

Sunnuntaina ympäri Budapestiä

Häslättiin aamulla neljä mukillista kahvia ja kaurapuuro. Juhlamokkaa ja Elovenaa tietysti, mutta kun ne piti tehdä unkarilaisilla välineillä, niin oli se häslinkiä. Ainakin neljä suodatinpussia kului ja puuronkeitto kesti. Jumalanpalvelukseen ehdittiin kyllä yhdeksitoista Deak Terin luterilaiseen kirkkoon.

Messu oli osa Budapestissa vietettävää Bach-viikkoa. Edellisenä päivänä näkemämme harjoitukset toisaalla eivät vetäneet vertoja tämänpäiväiselle. Oli hyvä basso continuo-ryhmä (urut, trumpetti, oboe ja jouset). Solistit ja kuoro osasivat Bachinsa hyvin. Erityisesti jäi mieleen tenoriaariaa säestänyt alttoviulisti, joka osasi kaikki ti-ti-nuotit aivan oikein. Tai sitten ne äänet soitti viulisti, jolle oli tallaan laitettu sordiino jarruksi.

Tultiin hotellille takaisin kaupan kautta ja paistettiin pannulla sellaista makkaraa, missä ei ollut paprikan kuvaa. Ja sitten lähdettiin taas. Hankittiin Deak Terin oranssipukuisilta myyjiltä Hop-on-Hop-off -lippu, jonka piti maksaa 6000 HUF kummaltakin. Samaan hintaan olisi voinut ilmaiseksi kävellä itse nähtävyyksillä, mutta onneksi Rouva kysyi, pitääkö ne ilmaisetkin osat ostaa ja myyjä vastasi oitis, että ei tarvitse, jos ei halua ja hän alentaa hintaa neljään tuhanteen ilman niitä. Ei kerrottu myyjälle, että aiotaan kumminkin kävellä ilmaiseksi, vaikka saatiinkin alennus siitä, että ei kävellä.

Bussikuski ajeli pitkin Pestiä ensin ja sitten Budan puolelle. Pestissä nähtiin ainakin Schezenyin kylpylä ja Sankarten aukio ja Terroristimuseo, jonne kyllä haluan tällä viikolla.

Tämä on se uimahalli. Meidän edellisessä Budapestin blogissa, joka siis on tämän jatkona, on siitä sisäkuviakin ja minä uikkareissa.

Andrassy Utca -puistokatu on Budapestin pääkatuja. Tässä lähestytään Sankarten aukiota, jonka äärellä esim valtiovieraat pistäytyvät seppeleitään laskemassa. Sightseeing kuski tällä kertaa todellakin osasi asiansa. Pysähteli pysäkeille, pysähtyi liikennevaloihin ja ajoi niin hitaasti, että mahtoi muuta liikennettä ärsyttää. Erittäin turistiystävällinen palvelu, suositellaan.

Ja tässä sitten tämä Budapestin päänähtävyys.

Bussista olisi voinut hypätä pois useassakin kohdassa, mutta mentiin sillä niin ylös kuin päästiin, eli Citadella linnoitukseen, jonne on jätetty yksi sosialismin ajan patsas, vaikka muut kärrättiin Sloboparkiin, jossa käytiin viime kerralla.

 

Täältä oli aikamoiset näkymät joka suuntaan. Tämän patsaan veli on siellä Sloboparkissa. Kun luet edellisestä matkastamme, siellä on kerrottu enemmän siitä paikasta, jonne nämäkin patsaat kuuluisivat.

Tämä mäki oli patsaitten lisäksi hyvä näköalapaikka. Tonavaa joka suuntaan.

Ja näkymä linnavuorelle Matiaksen kirkolle. Sen verran on välimatkaa, että Matiaksen kirjava katto ei oikein ole edukseen kuvassa. Tai ei ainakaan näy eikä värit erotu.

Sama bussi kiipesi toisellekin kukkulalle, eli Linnavuorelle. Vasta tällä viimeisellä pysäkinvälillä hoksattiin, että kuulokkeista löytyi myös kielivaihtoehto: Suomen. Aika hyvä sekin, kielioppi oli lukusanoja lukuun ottamatta tarkistettu ja unkarilainen lukija oli oppinut ääntämisenkin kohtuullisesti. Liekö sukulaiskielisyydellä jotain merkitystä.

Muutama päivä sitten olin myös Linnavuorella. Hauholla. Samasta syystä oli sekin nimensä saanut. Esi-isämme olivat kiivenneet sinne katsomaan, kuinka viikingit hävittivät polttamalla kyliä, kun eivät löytäneet Linnavuorelle vietyä omaisuutta. Tämänkin linnavuoren rakennukset on erinäisinä aikoina tuhottu. Viimeksi toisessa maailmansodassa.

Ei jatkettu turistikierrosta loppuun asti, vaan jäätiin tänne katsomaan maisemia.

Ja kuvattiin sama portti kuin vuonna 2004 samana päivänä, jolloin olin saanut tietää pääseväni Sibelius-Akatemiaan.

Linnavuorella alkoi aurinko laskea ja me laskelmoimme juovamme mukilliset teetä näköalaterassilla, että päästiin ottamaan parhailta paikoilta auringonlaskukuvia Parlamenttitalosta ja Ketjusillasta. Teen hinnassa oli varmaan näköalalisä. Kaiken kukkuraksi se oli pussiteetä ja hunaja tuotiin paperiputkilossa. Yritettiin juoda tee mahdollisimman hitaasti, niin että lämmintä oloa olisi riittänyt mahdollisimman pitkään. Tee loppui kuitenkin ennen pimeän tuloa. Päivällä Sankarten aukion läheisyydessä oli lämpömittarissa +18. Siinäkin oli varmasti turistilisää kymmenkunta astetta, ainakin poskituntuman perusteella.

Ja muustakin iltamaisemasta tietysti tuli kuvia. Kädet tärisivät jo sen verran, että piti laittaa kamerat muurin päälle ja itselaukaisijat toimintaan. Muut voivat päätellä sitten, kannattiko odottaa pimeän tuloa.

Rouva väittää, että minulla on parempi kamera kuin hänellä. Kysyn vaan, olisivatko Rouvan kuvat sitten parempia kuin minun, jos sillä olisi parempi kamera. Tämä viimeinen iltakuva Matiaskirkosta ainakin on minun ottamani. Noista edellisistä parlamenttitalo on minun, ketjusiltakuvat ja kirkkokuva Rouvan. Jos joku aikoo kommentoida, pitäköön varansa, ettei sano mitään väärin.

 
Maanantaiturismia

Oli sitten niin maanantai kuin maanantai on. Jos me eilen oltiin turisteja, istuttiin turistibussissa toisten vietävinä ja kierrettiin turistinähtävyyksiä, niin tänään oltiin sitten vaihteeksi tyhmiä turisteja. Yritettiin itse, eikä tarkistettu, mitä maanantai tarjoaa turisteille. 

Aamulla katsottiin ikkunasta, että on ulkoilupäivä ja lähdettiin Budan vuorille. Turistioppaat antoivat aivan erilaisia vihjeitä siitä, miten sinne pääsee. Moskva Terille asti ne olivat yksimielisiä ja sinne osattiin mekin. Sen jälkeen olikin joka oppaassa ja nettisivulla eri numeroinen bussi tai ratikka, joita mitään ei löytynyt Moskva Teriltä. Auringon ja kartan perusteella ymmärrettiin, että samaan suuntaan menisivät raitiovaunut 59 ja 61, mutta ei sitten menty niihin, kun oppaat olivat eri mieltä, vaan lähdettiin kävelemään ratikkakiskojen viertä kylläkin oikeaan suuntaan. Niillä olisi päästy sinne, minne pitikin.

 

Hammasratajuna löytyi myös ja kuski avasi vielä oven meille, kun Mies vähän huitoi ja niin alkoi matka ylös. Istuttiin ja kesken matkan huomattiin, että Miehen repussa oli vielä katsomatta yksi opas, jossa olisi ollut tieto, että jatkoyhteys lasten junaradalla ei pelaakaan maanantaisin. Tuli vähän myöhään, kun oltiin siellä jo, eikä junaa missään. Otettiin pari kuvaa ja syötiin eväät penkillä, kun ei kerran junaan päästy niitä syömään. 

 

 

Asemalla oli kävelijöille viitta kyllä sekä lasten junalle että kukkulan näkötornille, jonne meillä oli aikomus, mutta ei mitään kilometrimääriä tai aika-arvioita missään. Juuri Sveitsistä palanneina meitä ärsytti moinen epätarkka viitoitus ja piti soittaa Esikoiselle, joka netistä katsoi, kuinka pitkä matka sinne olisi kävellen. Viisi kilometriä, ilmoitti Esikoinen ja jätettiin homma sikseen. Se sama viisi olisi Miehen pitänyt kävellä takaisinkin. Minulle olisi ollut tuolihissimahdollisuus alas vuorelta. 

 

 

Hetken päästä oltiin takaisin lähtöpisteessä Moskva Terillä. Ratikan ikkunasta huomattiin, että ajettiin juuri suuren Mammut ostoskeskuksen ohi ja tehtiin seuraavalla pysäkillä lentävä vaihto takaisin päin. Mammutissa kierreltiin löytämättä mitään tarpeellista ja jouduttiin turistiansaan. Yksi tyttö voiteli kädet, kiillotti kynnet ja pesetti kummankin kädet Kuolleen meren suolalla ja sitten oli pakko ostaa pakkaus Kuolleen meren hoitoaineita, kun kynnet kiilsivät. Tyttö antoi samaan hintaan ilmaiseksi toisen, eikä ollenkaan huomattu kysyä, mikä hinta olisi ollut, jos ei olisi halunnut sitä toista pakkausta ilmaiseksi. 

 

Syötiinkin ihan kuin turistit. Annettiin tarjoilijan itse suositella meille, vaikka hyvin tiedettiin, että ei ne meidän makunystyröitämme ajattele, vaan ostattavat meillä jotain sellaista, mikä on eilisestä jo jäänyt yli. Gulassikeitto ja  Miehen Gulassipasta olivat kyllä ihan kelvollista ruokaa ja vielä nätisti koristeltujakin, että ehkä meitä ei sitten vedätetty kumminkaan. 

Seuraava moka oli käydä Kauppahallissa. Sekin oli maanantaisin auki vain viiteen, mutta saatiin kuva koristeellisesta katosta. 

 

Seuraava tyhmä turistiolo tuli Vaci Utcalla, jossa turistiravintoloitten kylteissä oluet ja unkarilaiset ruoat ja turistimenyt olivat kaikki -50%, postikortit käppyrällä ja loppuja pöytäliinoja kannettiin sisätiloihin. 

 

Mies ei uskonut, että tiesin bussin 7 menevän meidän hotellille, mutta olin oikeassa ja päivän paras taisi olla nopea bussimatka suoraan hotellille illan jo pimetessä. Huomenna parempi päivä? Olisikohan turistilla parempi olo, jos tekisikin sightseeingin paremmalla autolla?

 

Tiistaina ulkoilua ja kirkkokonsertti

 

Tämänpäiväinen ulkoiluretki onnistui paljon paremmin kuin eilinen. Ihan rutiinilla mentiin jo alkumatka metrolla, ratikalla ja hammasratajunalla ja lasten rautatiekin toimi tänään. Miehellä oli koko ajan ollut sellainen käsitys, että lasten rautatie on joku Linnanmäen junaradan tyyppinen ja vain lapsille tarkoitettu, mutta tänään sitten selvisi, että se olikin aikuisten kokoinen ja lapset myivät lippuja. Junaradan ovat rakentaneet sellaiset lapset, joilla on ollut tietynvärinen huivi kaulassa vuonna 1948.

Juna puksutti syvällä metsässä ja tuntui vähän oudolta jäädä sinne puiden keskelle junan mennessä menojaan.

 

Onneksi polun alussa oli viitta Erzebed Kilatolle, mutta ei kyllä taaskaan mitään kilometrimäärää. Ehkä oli parempi, että ei tiedetty aikaa eikä kilometrejä etukäteen, koska kiipeämistä riitti ja kun jo luulimme olevamme vähintään lähellä, näimme ensimmäisen etäisen vilahduksen vaaleasta tornista. Tultiin aukiolle, jolta lähti tuolihissi alaspäin ja käytiin luukulla tytöltä kysymässä, olisiko ylöspäin mitään kulkuneuvoa. Tyttö teki edestakaisia liikkeitä sormillaan (=kävelyä), katsoi meitä ja sanoi, että liikunta tekee meille vain hyvää, eikä matkaa ole enää kuin kilometri. Ylhäällä katsoimme kelloa. Junalta oli noustu puolitoista tuntia. Tosin ensimmäiset lapsiperheet tulivat jo tornista alas, kun me vasta huokasimme hetkeksi aukion penkeille. Suunnilleen meidän kanssa yhtä matkaa oli taivaltanut vanha nainen, joka matkalla huokasi, että oli unohtanut, kuinka pitkä se on. Auttelimme jyrkimmissä kohdissa.

Matkan kestoon vaikutti kyllä Miehen juuri käymä leirikoulukin. Mies yritti tunnistaa ja määritellä polun varren puita. Tämä jää seuraavan leirikoulun luontopolulle tunnistettavaksi:

Ja Harry Potterin lukeneina kiristettiin väillä vähän tahtia, kun tuntui siltä, että ainakin tämä puu lähtee seuraamaan:

Ei siinä mikään auttanut. Hetken levon jälkeen kavuttiin molemmat Budapestin korkeimmalla paikalla olevaan torniin. Mies otti alimmalla tasanteella tukevan otteen pylväästä ja huitaisi toisella kädellä muutaman maisemakuvan.

Minä kiipesin niin ylös kuin vain pääsin ja lähetin sieltä alas Miehelle tekstarin: "Ota musta kuva."

Maisemat olivat kyllä kiipeämisen arvoiset.

Matkan vaikein päätös oli vielä edessä. Etukäteen oli sovittu, että Mies tulee junalla samaa reittiä, mitä mentiinkin, ja minä laskeudun tuolihissillä toista kautta ihmisten ilmoille. Puolentoista tunnin kiipeämisen jälkeen Mies horjui laiskuuden ja korkean paikan kammon rajamailla ja päätti sittenkin tulla tuolihissillä alas, ettei tarvinnut kävellä uudelleen junalle. Tässä meidän varjo, mikä olikin ainoa kuva, joka Miehen hississä ottamista kuvista onnistui. Taisivat kädet täristä.

Matka oli minusta tosi hieno. Rauhallinen ja hiljainen ja näkymät olivat hienot.

Parlamenttitalokin näkyi Tonavan vastarannalla, tosin aurinkoisesta säästä huolimatta kaupunki-ilma oli ilmeisesti aika utuinen.

Hissin alatasanteelta ei kyllä lähtenyt bussia numero 157 Moskva Terille, niin kuin oppaissa sanottiin, mutta tultiin bussilla 219 Nyugati rautatieasemalle, mikä sopi meille kyllä ihan hyvin.

Seuraavaksi piti hankkia illaksi konserttiliput Franz Liszt-akatemiaan, mikä kyllä löytyikin, mutta ovesta löytyi myös lappu, että akatemia on remontissa ja tilapäisesti jossain muualla. Eipä sitten hankittu, vaan käveltiin eteenpäin hotellia kohti. Pieni pysähdys tuli matkalla, kun Mies keksi sopivan parturin ja leikkautti tukkansa ja partansa12 eurolla toisella harmaatukkaisella miehellä. Ihan siistii.

Hotellilla laitettiin itse sapuskaa ja katsottiin netistä muita konserttivaihtoehtoja. Olisi ollut kansanmusiikkia ja kirkkokonsertti. Jahkailun jälkeen päädyttiin kirkkokonserttiin, mikä olikin loistava valinta. Paikka oli aivan ehdoton, Budapestin hienoin kirkko, Pyhän Tapanin Basilika.

Tykkäsin kovasti myös ohjelmistosta.

Kerrankin pelkkiä (kirkko)musiikin helmiä, joita kuunnellessa voi ihan rauhassa katsella hartaana koristeellista kirkkoa, eikä tarvitse yhtään jännittää, osaako konsertin jälkeen sanoa, missä kohdassa bassoista tuli pelkkää lämmintä ilmaa, tai tenorit roikkuivat, eikä alttoviulistit selvinneet tiritireistään tai sopraanon terssivibraatto oli käsittämätön. Ei ollut apurahamusiikkia tämä ollenkaan, vaan oikeat kappaleet oikeassa paikassa. Mies kirjoittakoon lisää, kun se ymmärtää vaikeammastakin musiikista jotain, mutta minulle kelpasi kyllä. Tämmöisiä konsertteja voisi tulevaisuudessa bongata muistakin kaupungeista, näitähän järjestetään turisteille kyllä.

Nyt täytyy kyllä sanoa, että olen samaa mieltä konsertista Rouvan kanssa. Aluksi oli sellainen ei ei ei tällaista tavanomaista, mutta livemusiikki kyllä aina voittaa levyn. Albinonin Adagon kanssa oli vähän vaikeata, kun teki mieli laulaa mukana "Aa, kesän lapsi kun oon, aa villi luonteeni on". Metri-Helena itse tuon lauloi joskus takavuosina. Ei saisi mennä sanoittamaan toisten soittoja. Orkesterin tulevaa Espanjanmatkaa vartenkin sain konsertista vihjeitä.

 
 
Keskiviikko kylpylä ja shoppailua

Lähdimme liikkeelle aikomuksena mennä kylpylään. Oli kuitenkin pakko jäädä heti ratikasta pois, sillä Rouvan 7 päivän lippu oli unohtunut hotellille. Busseissa ja ratikoissa kukaan ei kysy lippua, mutta kun loppumatka kylpylään piti mennä metrolla, liputtoman matkustaminen tyssää heti portille. Joka asemalla on 3 - 4 virkailijaa, jotka tarkastavat jokaisen lipun ennen rullaportaisiin menoa. Syytä onkin tarkastaa lipun lisäksi myös matkalaisen kunto. Metroportaat kun menevät kolminkertaista vauhtia Suomeen verrattuna. Pari päivää sitten eräs matkustaja kaatui portaissa meistä 10 metrin päässä ja kova hässäkkä syntyi heti lähistöllä. Siitä asti olemme pitäneet turvavälin.

Széchenyi on yksi Budapestin kuuluisimmista kylpylöistä. Se on rakennettu kaupungin kuumimman lähteen (+75 astetta) ympärille. Sisällä on 12 terveysvesiallasta, monta saunaa ja ulkona kolme allasta. Kokeilin ulkoaltaiden lisäksi sisäaltaista muutamaa, paria saunaa ja ennen kaikkea otin aurinkoa uikkareissa ulkona lokakuussa!

Kylpylällä on paikallisia työllistävä vaikutus: kassaneidin lisäksi heti nurkan takana toinen tyttö viittilöi jatkamaan matkaa alas, vasemmalle ja ylös. Matkalla ohitimme kolmannen naisen, jonka luo palasin myöhemmin. Neljäs nainen sanoi: "Finnish?", johon vastasin tietysti "English", minä kun osaan vaieta usealla eri kielellä. Olimme kassalta saaneet Linnanmäen hupirannekkeet, jotka aktivoitiin koppiin 65. Näppärästi otin kännykällä kuvan kopista, että muistaisin sen numeron myöhemmin. Ensi töikseni tietysti tavarat kaappiin, kaapini ovi kiinni. Kännykkä sinne myös. Hupirannekkeella tosin pääsi hakemaan tavaroita kesken vesililluttelun. Pyyhe olisi pitänyt vuokrata kolmannelta naiselta. Kysyin neljänneltä pyyhkeiden hintaa. 600 Hufia eli noin kaksi ja puoli euroa. Otin kaksi 1000 hufin seteliä ja pyysin kolmannelta naiselta pyyhkeitä. Juu, ei näillä rahoilla pyyhkeitä kahdelle saa. Pyyhe on kyllä 600, mutta pantti 1000 hufia. Pitäkää hupinne, ajattelin, otin yhden pyyhkeen, ja ihmettelin, kuinka joku voisi haluta neliömetrin lakananpalan muistoksi kylpylästä. Pyyhettä ei vuokraesine muistuttanut ollenkaan. Mutta eipä sitä ihan heti kaivannutkaan, aurinko lämmitti ja vesi oli altaasta riippuen 20, 28, 34, 37 tai 38 astetta. Yli kahden tunnin kylpylöinnin jälkeen alkoi tulla jo pimeä ja ilman lämpötila laski nopeasti. Huom, kun tarkasti katsoo, niin näkee taivaalla kuunsirpin.

Siirryimme metrolla lähelle Nuygatin rautatieasemaa rakennetun ostoskeskuksen West Endin ihanuuksia katselemaan. Muistin ihan oikein kolmen vuoden takaa, että sisäänkäynnin vieressä oli kauppakeskus Jumbon kaltainen vesisuihkuseinä. Rouva väitti, että se seinä on Hampurissa. No on sielläkin, mutta kerrankin muistin jotain oikein. Muistan kyllä yksityiskohtia, mutta useimmiten väärästä maasta. Sunnuntaina nähtyäni Pyhän Tapanin basilikan, muistin heti siinä vieressä olleen kahvilan, ja että siellä soi c-mollista The Shadow of Your Smile, siis silloin kolme vuotta sitten.

Turha varmaan sanoa, että kauppakeskuksesta ei löytynyt mitään ostettavaa, vaikka oli kova halu hankkia tuliaisia ja tyttärentyttärelle synttärilahja.

Thai-ruoka-annosten jälkeen palattiin hotellille katsomaan CNN:ltä, että 21. kaivosmies on matkalla ylös. Eilen vasta kokeiltiin telkkaria, uutiset on lähinnä luettu netistä tietokoneen tai kännykän avulla.

 Torstaina kauppahallissa, oopperassa ja kauhujen talossa

 Parlamenttitaloon kiertokäynnille, ajateltiin. Oltiin mielestämme ajoissa paikalla, mutta jonoon silti jouduttiin. Kolme vuotta sitten valiteltiin virkailijoille, että mistään ei edes näe, pääseekö sinä päivänä enää vierailulle. Valitukset olivat tehonneet: nyt oli kyltti, että tänään ei enää vieraita. Sanoin virkailijalle, etteikö tosiaan pääse, on uusi passi ja parturissakin on käyty. "Tulkaa huomenna uudestaan!" oli veljeskansan virkamiehen tyly vastaus. Jonon vieressä oli toinen paikka ja uusi kyltti. Sopivalla summalla olisi varmaankin päässyt parlamenttitaloon. Tämän kyltin vieressä seissyt virkailija oli ilmeisesti saanut jo päivän tuoton, koska oli häipynyt paikalta.

Pettyneet turistit vaeltelivat aukiolla kauppahallin suuntaan.

 Ratikka kakkosella pääsee Parlamenttitalolta kauppahallille. Ilmeisesti 100 kolmasluokkalaista opettajineen oli menossa samaan suuntaan. Olin menossa samaan ratikkaan, mutta oli nautinto väistyä viime hetkellä ja odotella seuraavaa, hiljaisempaa ratikkaa. 

Kauppahallin alakerrassa myydään paprikoita, hedelmiä, vihanneksia, juustoja ja lihaa. Koreja, tynnyreitä ja puuesineitä löytyy myös runsaasti. Yläkerrassa on turistikrääsän lisäksi tarjolla pöytäliinoja, kirjailtuja puseroita ja unkarilaista käsityötä muutenkin. Tai mikä ja mikä sitten on turistikrääsää kenellekin.

Yläkerrassa oli myös ravintoloita. Pörkölttiä olisi saanut, mutta päädyimme gulassiin mustalaisorkesterin säestämänä. Soittimet olivat hyvässä vireessä ja kuulimme Viulunsoittaja katolla- musikaalista monta sävelmää. Kitaristi etsi juuri sopivat jatsinsukuiset soinnut alle.

Sitra olisi lähtenyt parilla sadalla eurolla. Kirkkaampi ja kovempi ääni siitä lähti kuin viisikielisestä kanteleesta. Ei silti tullut kauppoja.

Ratikkakartta esille ja pikaisen hotellivierailun jälkeen Andrassy Utcalle. Rouva ei suostunut tulemaan mukaan katsomaan kidutuksen kauhuista kertovaa museota, vaan sain mennä yksin. Vuonna 2002 perustettu Kauhun talo eli terrorimuseo sijaitsi paikalla, jossa aluksi Unkarin nuoliristihallitus (Hitlerin liittolainen) määräsi juutalaisia teloitettaviksi, osa heistä teloitettiin tässä rakennuksessa. Myöhemmin tämä oli natsien päämaja ja sen jälkeen kommunistien salaisen poliisin päämaja. Salaisen poliisin toiminta-aikana 1945-46 talossa kidutettiin tai surmattiin tuhansia toisinajattelijoita. 

 

 Hitlerin ja Stalinin puheet ja varsinkin teot vyöryivät näkyville kymmenistä seinille asetetuista näytöistä. Kommunismin aika oli saanut Hitleriä enemmän seinätilaa. Vaikka museossa ei saanut valokuvata, (joka nurkassa pönöttävä vahti yritti estää), sain kuitenkin kuvan siitä, että politrukit olivat ymmärtäneet kuvan merkityksen propagandan välineenä  jo kauan sitten.

 Rakennuksen seinää "koristivat" niiden ihmisten kuvat, jotka olivat joutuneet tässä talossa kidutuksen kohteeksi ja saaneet surmansa.

 Samaan aikaan toisaalla: Rouva oli valinnut museon sijaan oopperatalon (jossa olimme kyllä jo käyneet, ehkä Rouva ei sitä muistanut). Sielläkään ei kuvia saanut ottaa, muuta kuin kahden euron maksusta. Käteen kiinitettiin ranneke, josta näkyi, että maksu on maksettu, muuten virkailija esti kuvaamisen. Oli siellä kuvattavaakin enemmän kuin House of Terrorissa.

 Alla olevan kuvan takaosassa näkyvän peilin edessä Sissi-kuningatar kuulemma poseerasi kolmekin tuntia itseään ihaillen. Nyt turisteja kierrätetään tunnissa koko talon ympäri.

 

 

Tämä on oopperaa vastapäätä olevasta kahviosta. Ooperatalon vieressä on hienoja kahviloita. Istahdimme sellaisen nahkatuoleille kristallikruunun alle ja kuvittelimme aikaa sata vuotta sitten. Muuten oli aidontuntuista, mutta kun lätty-tv näytti Rihannaa hyppelehtimässä, idylli särkyi. Onneksi kahvilan musiikki oli taattua hissijatsia. 

Kävelimme pimenevässä Budapestin illassa keskustan katuja hotellille päin tuttuja rakennuksia bongaten. Rouva yritti aina arvuuttaa, mikä rakennus on seuraavan kulman takana. Olisi pitänyt muistaa kirjakauppa, synagooga ja vaikka mitä. Miten se itse muka muistaa kaikki yksityiskohdat noin?

 

Perjantaina kahville ja kotiin

 Aamulla ulos hotellista yhteentoista mennessä, tiskattiin tiskitkin kyllä, mitenkäs suomalaiset muuten lähtisivät - mitähän unkarilaiset meistä ajattelisivat, jos ei tiskattaisi.

Ja sitten vielä kaupungille. Piti hukata viimeiset forintit, joita oli tullut vain lisää, kun hotelli antoi avaimen pantin takaisin. Onneksi löytyi Budapestin hienoin kahvila Gerbeaud, jossa Cappuchino ja jäätelöannos maksoivat yli 3000 forinttia, eli reilut 12 euroa. Aurinko paistoi ja istuttiin ulkoterassilla. Sisäkuvat saatiin vasta vessakäynnillä.

 

Sen jälkeenkään ei keksitty paljon mitään suoritettavaa, istuttiin penkillä auringossa ja katseltiin Tonavan rannan suuntaisesti kulkevaa keltaista ratikka kakkosta, jota turistit kuulemma suosivat.

Tästä pikkuprinsessasta meillä on jo yökuva, mutta otettiin nyt toinen, kun taustakin näkyi kunnolla. Meistä se näytti kyllä enemmän joltain menninkäiseltä tai prinssiltä, mutta kai se hyvä prinsessa oli, kun prinssi Charles oli kuulemma kutsunut tämän tekijän pitämään näyttely Lontoossa, kun oli nähnyt tämän.

Tänään piti olla iso mielenosoitus Suomen kansanedustajien palkkoja vastaan. Nähtiin uutisista, että Helsingissä oli osallistunut noin 20, täällä näytti olevan vähän enemmän. Vörösmarty Terillä joutilaita mielenosoittajia.

 

Hotellilta haettiin tavarat ja mentiin ratikalla, metrolla ja bussilla lentokentälle, terminaaliin 2. Ykkönen on paljon kauempana kuin Malmin kenttä Helsinki-Vantaasta. Turvatarkastusjono oli kolmen vartin mittainen, aika hiljaista väkeä siinä oli. Jotkut vasta hihnalla muistivat, että lentolaukussa olkin dödö ilman pussia, vyö oli housuissa kiinni ja tietokonekin siististi laukussa. Muut sitten odottelivat näitä ensi kertaa lentokonetta käyttäviä matkalaisia. Tuliaisostoksia ei kannata jättää viime tippaan. Lentokentältä ei saa kuin Suomen hintaisia Bossin vöitä. Onneksi Jumbo ja S-market on huomenna auki heti aamusta. 

 

 

Budapestissa neljä päivää lokakuussa 2007

12.10.2007 Perjantai-iltana
 
Finnairin palvelu ei tänään ollut aiheuttamiemme hiilidioksidipäästöjen arvoista. Lento oli tunnin myöhässä, meno oli niin kuoppaista, että kahvi läikkyi syliin ja eikä työpäivän jälkeinen nälkä lähtenyt tonnikalasämpylällä ja tuoremehulla. Muutenkin oli epäonnea. Olin varannut kameralleni ikkunapaikan, mutta tullessamme paikalle siinä istuikin jo joku lähtöpaikkaansa palaileva puolikalju Lazslo, joka selitti, että D on se paikka, jolla hän istuu, vaikka hattuhyllyn reunassa olevat symbolit jotain muuta näyttivätkin.  Mies siinä jotain kommentoi sukulaiskansan ominaisuuksista, mutta ei käyttänyt onneksi kovin värikkäitä ilmaisuja, koska tarjoilun tullessa samainen Lazslo sanoi lentoemännälle: "Minulle yksi punaviini, kiitos."
 
Mies jatkaa…
 
Ferihegyn lentokentän edessä rikkaat turistit jonottivat takseihin ja hotellibusseihin, mutta Rouva marssi tupakkakioskiin ostamaan bussiliput 230 forinttia (86 senttiä) kappale (huom siis 2007). Rouva oli laskenut, että meidän kannattaisi ostaa seitsemän päivän lippu saman tien, koska kertaliput tai 3+1 päivää tulisivat kalliimmaksi. Seitsemän päivän lipun hinnalla saisi noin 16 kertalippua, ja kertalippu ei sisällä vaihtoa, joten samaan matkaan kuluu helpostikin kaksi tai kolme lippua. Lentokentän tupakkakauppa ei kuitenkaan moisia myynyt (senkin Rouva kyllä tiesi etukäteen), mutta metroasemalta piti saada. Tultiin bussilla 200 Kobanya Kispetsin metroasemalle ja siellä sitten etsittiin lipunmyyntipaikkaa. Täti lasin takana ei ymmärtänyt länsimaisia sivistyskieliä, mutta käski unkariksi jonkun lippua jonottavan pojan viedä meidät seuraavalle lippuluukulle. Ystävällinen nuori mies talutti meitä kohti metron portaita ja viittilöi henkilökuntaa kohti. Aseman madjaari kuitenkin hävisi tiiliseinään kuin Harry Potter King´s Crossin asemalla. Siivouskopilta näyttävä ovi avautui vieressä: se oli metrokuskien taukotupa! Ovesta tuli joku juuri ulos ja me änkesimme parin kiinalaisturistin kanssa sisälle kyselemään, mistä lippuja saisi ostaa. Eivät ymmärtäneet kieltä, mutta Rouvalla oli jostain unkariksi printattuna avainsanat: a hét naptári napra érvényes hetijegy ára (seitsemän päivän lippu), jota se sitten näytti toiselle huoneessa olleesta miehistä. Mies vei lapun toiselle, joka ilmeisesti oli lukutaitoinen, ja palasi takaisin ja sanoi: "Morning." Kaupunkiin piti kumminkin päästä tänään, joten siinä sitten käsimerkeillä näytettiin, että neljä ja single ja kahvipurkista sitten lippuja löytyi. Vähän on hankala systeemi. Aina kulkuvälinettä vaihtaessa pitää ostaa uusi lippu ja leimata se, eli huomenna kyllä hankitaan se viikon lippu.
 
Rouva oli roikkunut netissä taas alkusyksyn ja nähnyt varmaan jokaisen Budapestin hotellihuoneen ja lukenut niistä kirjoitetut kommentit. Työ kannatti, sillä meillä on käytössä loistolukaali: aivan uusi ja hyvin varustettu yksiö.
 
Yllättävän ikea sisustukseltaan, mutta 55 euroa yöltä rauhallisesta tilavasta yksiöstä, jossa on pesukonetta, mikroaaltouunia ja keraamista liettä myöten kaikki tarvittava (paitsi kahvinkeitin) - en valita. Paikan nimi on Agape Guesthouse ja varaus tehtiin www.booking.com sivuston kautta. Telkkari toimii, jos sänky tulee ahtaaksi, voi mennä sohvalle ja koko kämpän pituinen parveke on sisäpihalle. Ei Rouva tässä tuntipalkoille päässyt, meni sillä taas aikaa, mutta hyvä näin.
 
Talo on varsin uusi ja alimmissa kerroksissa on ilmeisesti toinen samanlainen asuntoja vuokraava yritys Akacfa apartements. Sen hinnat näyttivät halvemmilta, mutta sen sänkyjen mukavuutta moitittiin esim www.tripadvisor.com -sivustolla, joten ei kelvannut. Parempi näin. Portaikko oli jännä.
 
Lauantaina 13.10.2007
 
Yksiömme osoittautui kelvolliseksi nukkumapaikaksi. Heräsin lähes hyvin nukutun yön jälkeen vasta puoli yhdeksältä – ainakin niin luulin. Itse asiassa kello oli paikallista aikaa tunnin vähemmän, kun jotenkin luulin, että kännykkä päivittää itse kellonsa, mutta ei se sitten ollutkaan ihan niin.
 
Ratkaisin kahvinkeittimen puutteen luovasti suodattamalla kahvit litran lasipurkkiin, joka löytyi ylähyllyltä ja sain Miehenkin hereille.
 
Päivän ensimmäinen tehtävä oli hankkia se matkalippu. Metroaseman täti ei ymmärtänyt samoja kieliä kuin me, joten näytin hänelle taas sen Budapestin liikennelaitoksen sivulta kopioimani tekstin ja sain hymyn kera kaksi seitsemän päivän lippua. Kysyin sitten tädiltä suomeksi, miten lippua käytetään ja hän selitti unkariksi, että sitä ei leimata eikä näytetä, kirjoitetaan vain oma nimi nyt aluksi lipun taakse ja häivytään metroon. Näin toimivat sukulaiskielet.
 
Niin se lippu sitten toimikin. Raitiovaunuissa ja metroissa sitä ei tarvinnut näyttää kuin satunnaisille tarkastajille, joihin sitten törmättiin neljän päivän aikana neljä kertaa, ja bussissa vilautettiin kuljettajalle, jos mentiin etuovesta sisään, mutta keskiovestakin pääsi kyllä. Eli riitti, kun lippua piti taskussa. Sen takana sanottiin, että henkilöllisyys pitää todistaa myös, mutta ei meiltä kysytty kertaakaan.
 
Metrosuunnistus johti meidät "pikkumetrolla" eli Millenniumlinjalla eli keltaisella metrolla Széchenyin kylpylään. Keltainen metro sinänsä on yksi nähtävyys. Kivat kaakeloidut asemat ja tavallista pienempi juna.
 
 


 
 

 
 
Pyörimme hetken kylpylän ympärillä muistelemassa aikaa noin 14 vuotta sitten, jolloin oltiin ekaa kertaa Budapestissa ja käytiin lasten nähtävyyksiä samassa puistossa, eli eläintarhassa, sirkuksessa ja huvipuistossa. Lapset muistavat kai vieläkin, miten Linnanmäkeä vaatimattomammissa laitteissa sai mennä ihan kuinka monta kertaa tahansa, kun liput olivat mitättömän halpoja, ja kuinka meidät huijattiin sirkuksessa ostamaan paikat eturivissä, jossa kaikenmaailman eläintenkesyttäjät kiusasivat lapsiperheen äitiparkaa heittelemällä käärmeitä kovin lähelle ja semmoista.  Nyt ei sitten menty sirkukseen, vaikka Miehen taisi vähän tehdä mieli, kun lippuluukulla asti kävi.
 
 
Lopulta sain Miehen houkutelluksi mukaan paikalliseen "uimahalliin".
 
 
On nämä ulkoiset puitteet aika uskomattomat, vertaa vaikka Mäkelänrinteen uimakeskus meillä päin. Kuva on kassa-aulasta.
 
 
Kassalla oli kokonainen taulu erilaisia vaihtoehtoja, mitä olisi voinut valita ja maksaa, eikä niistä ottanut kukaan selvää. Selvisin tilanteesta näyttämällä meitä ja sanomalla "normal". Miehestä oli ihan hyvä asia, että vakuutin meidän olevan normaaleja, vaikka tulemmekin lokakuussa kattokruunujen alle ostamaan uimalippuja. Täti tarjosi jotain kabiinia ja ajattelin, että kai sekin sitten on hyvä juttu.
 
Jos menet Mäkelänrinteen uimahalliin uimaan, et tapaa kuin kassaneidin. Sen jälkeen vilautat korttia laitteelle, joka avaa portin, lukitset vaatekaapin kortillasi ja poimit itse avainrenkaan kaapinovesta nilkkaasi. Täällä on järjestetty töitä paljon useammalle henkilölle. Portilla on toinen täti, joka ottaa korttisi ja näyttää sitä laitteelle, jolloin portti avautuu. Sitten kimppuun iskee kaksi valkotakkista nuorta miestä, jotka etsivät vapaan kabiinin ja avaavat oven. Kabin oli pikkuinen koppi, johon hädin tuskin mahtui kaksi sopuisaa vaihtamaan uikkareita päälleen ja jonne voi jättää tavarat. Kun tultiin kabiinista ulos, sama valkotakki ojensi avaimen, kirjoitti avaimen numeron liidulla oven sisäpuolelle seinään ja kehotti muistamaan itse kabiinin numeron. Sitten kun tullessa muisti itse oven numeron, valkotakki avasi oven ja tarkisti, että avaimen numero on sama kuin oven sisäpuolella ja päästi sisään. Tästä hyvästä hän odotti myös tippiä. Ulosmenoportillakin oli täti, joka taas näytti korttia lukulaitteelle ja tulosti meille kaksi lippua, jotka piti viedä kassalle. Emme olleet käyttäneet meille myytyä normaalia neljän tunnin aikaa loppuun ja saimmekin 200 forinttia takaisin kumpikin (euro on nyt noin 250 forinttia). Oli se hyvä, että lähdimme opintomatkalle tänne. Kun kerromme tämän systeemin Suomen työvoimaviranomaisille, heillä on käytössä hieno idea työllistämiseen. Annetaan ihmisten tehdä työt, eikä siirretä kaikkea lukulaitteille ja nettiin. Ehkä vanhusten hoidostakin löytyisi tekemätöntä työtä… - jaa nyt ollaan lomalla, eikä lähdetä tekemään politiikkaa. (lisäys 2010: kuulimme, että väkeä on vähennetty kylpylässäkin, joistain toiminnoista on tullut omatoimisia sielläkin - harmi, persoonallisuus häviää.)
 
 
Tänään nimittäin oikeasti oltiin lomalla. Mies oli suhtautunut koko ajan vähän naureskellen minun kylpyläideaani, mutta kun siellä kellittiin kolmessa lämpimässä altaassa, joiden vesi pulppusi jostain hirveän syvältä, elämä alkoi tuntua sellaiselta, että Suomen lokakuu ei ole enää mahdollinen. Yhden altaan vesi oli 28 astetta, toisen 34 ja kolmannen 38.
 
 
Altaissa oli poreita ja hierovia suihkuja seinissä, yksi hauska spiraali, jossa vesi virtasi juoksuvauhtia ja yhdessä altaassa käynnistyi puolen tunnin välein pohjasta tulevia suihkuja, joihin sai jäädä hieroutumaan. Ihanaa.
 
 
Aurinko paistoi ja seinustan tuoleillakin sai väriä pintaan. Kuva on kesäkuva, jonka otin kamerallani kadulla olleesta mainoksesta, mutta kyllä sisalläkin näytti juuri tältä.
 
 
Ulkonaisissa puitteissa ei ollut valittamista, kaunista oli kuvattavaksi riittämiin. Yksi ongelma oli pitää mukana tavaroita, eli esim kameraa. Sitä ei voinut allasalueella jättää tietenkään yksikseen, eli sitten vähän vuoroteltiin altailla. Älkää kukaan kysykö, oliko se pakko ottaa yleensä mukaan. Oli.
 
 
 
 Yksi turisti näyttää lukevan Budapestin opasta miettiessään, minne seuraavaksi. Jotkut lukee oppaat etukäteen ;)
 
 
 
Netissä olin törmännyt kuviin, joissa miehet pelaavat shakkia altaissa. Niin pelaavat!
 
 
Muutenkin meno oli ihan toista kuin Suomen uima-altaissa. Kukaan ei uinut ratoja edestakaisin, eipä juuri uinut muutenkaan, vaan ihmiset seisoskelivat, kelluivat, lötköttivät ja juttelivat keskenään. Ei ihme, että kaikille myydään neljän tunnin lippu.
 
 
Budapestissä on reilut kymmenen tällaista kylpylää, tämä Széchenyi ja Gellert ovat suosituimmat. Dagalyn uimala on muistaakseni se, jossa on paremmin omia alueita myös lapsille. Tuonne en olisi alle kymmenvuotiasta vienyt. Siis tarkoitan, että erillisiä lastenaltaita ei ole, eli lapsen ja harkinnan mukaan tietysti. Omiani en olisi vienyt alle kymmenvuotiaina.
 
Olo oli rentoutunut ja lomainen kylpylän jälkeen ja sitten tuli tietysti nälkä. Ihan lähellä olisi ollut Budapestin yksi suosituimpia ja kalleimpia ravintoloita, eli Gundel. Turistisesonki on lopuillaan ja lounasajan tungos ehkä pienempi, kun Gundel mainosti isoilla kylteillä päivän menyytä noin kymmenellä eurolla. Emme kuitenkaan uskaltaneet, kun olimme kuulleet, että ilman kravattia ja muuta asiallista ei olisi asiaa sisään, ja me olimme sonnustautuneet enemmänkin farkkuihin ja sandaaleihin. Sen sijaan uskalsimme Bagolyvár Etteremiin, joka on parinsadan metrin päässä Gundelista ja jota mainostetaan Gundelin pikkusiskona. Oli se viehättävä paikka ja ruoka oli hyvää, mutta jos matkalla oltaisiin pitempi aika, en maksaisi kolmen ruokalajin lounaasta joka päivä edes viinilasillisten kanssa sitä kahta kymppiä, jonka tänään maksoin (per henki). Tähän päivään se kyllä istui kuin nenä päähän, eikä illalla syödä enää.
 
Kuinkahan hieno se Gundel olisi ollut, kun pikkusiskokin oli näin hieno. Ei me kuitenkaan ainoat farkuissa olijat oltu.
 
 
 
Kierrettiin sitten vielä Varosligetin seudun muutkin nähtävyydet. Andrassy Utcan päässä oleva Millennium muistomerkki, joka on suuniteltu Unkarin tuhatvuotisjuhlallisuuksiin 1896, mutta pystytetty vasta yli 30 vuotta myöhemmin. Keskellä on 36 metriä pitkä pylväs, jonka nokassa on arkkienkeli Gabriel, joka pitää kädessään Pyhän Tapanin kruunua ja ortodoksiristiä merkkinä Unkarin kääntymisestä kristinuskoon Tapanin (unkariksi István) aikana.
 
 
Pylvään juurella on ratsastajasotureiden patsaita, joille vanhemmat nykyisin nostavat pikkulapsiaan kiipeilemään ja pylvään takana on kaksi puolikaarta komeita pylväitä ja niiden välissä on monarkkien ja muiden maineikkaitten unkarilaisten patsaita.
 
 
 
Monenlaisella symboliikalla kuormitettu muistomerkki. Tämmöiset pitää aina käydä joka paikassa, koska juuri tällaisia näytetään silloin, kun meidän presidentti käy jossain vieraassa maassa ja laskee seppeleen kunnioittaen maan historiaa. Budapestissä se oli juuri tämä paikka ja edessä oleva tuntemattoman sotilaan hauta, josta uutiskuvat välähtivät muutama viikko sitten. Silloin on aina kiva kotona sanoa: Kattokaa lapset, tuolla mekin just oltiin. Kaksi vuotta sitten Mies kuvautti itsensä Lontoossa Big Benin edessä juuri tästä syystä.
 
Meillä oli jo vähän kylmä, kun sitä Hösök Terillä olevaa muistomerkkiä kierreltiin, mutta sain Miehen vielä lähtemään poispäin metrolta pienelle kierrokselle puistoon, josta Miehen yllätykseksi löytyi tosi komea Vajdahunyadin linna. Sekin on suunniteltu Unkarin tuhatvuotisjuhliin 1896 ja sen tarkoitus oli kuvastaa Unkarin rakennustaiteen historiaa. Tässä on yksi niitä rakennelmia maailmassa, joiden alun perin piti olla vain tilapäinen esimerkki tai kuva jostain, mutta josta yleisö innostuu niin, että ne jäävät elämään (esim Eiffelin torni). Tilapäinen "linna" rakennettiin vuosina 1904-06 uudestaan tiilestä ja se kertoo nyt sitten jälkipolvillekin rakennustaiteen historiaa. .
 
 
 
Barokkipaviljongissa tosin toimii maatalousmuseo, jonka näyttelyt kertovat karjanhoidosta, viininvalmistuksesta, metsästyksestä ja kalastuksesta. Linnailluusion katoamisen pelossa emme menneet sisälle. Tai sitten siksi, että tuli jo kylmä ja haluttiin pois.
 
 
Andrassy Utcáa pitkin olisi päässyt kävellen hotellia kohti, ja olisi varmaan pitänyt kävellä, koska katu on Unescon maailmanperintölistalla. Se on leveä puistokatu, mutta en oikein keksinyt, miksi se olisi erikoisempi kuin moni muu puistokatu.
 
 
Poikettiin vielä Oopperatalossa hankkimassa liput maanantai-illaksi. Halusin päästä sinne johonkin konserttiin, eikä Mies oikein innostunut Madame Butterfly -baletista tai jostain Tuulen viemää -oopperasta, ja maanantain konsertti on sitten Budapestin filharmonisen orkesterin konsertti. Mies suhtautuu nuivasti haluuni mennä konserttiin miljöön vuoksi. Hänen mielestään pelkkä opastettu kierros riittäisi, mutta minusta miljööseen liittyvä konsertti vasta saa miljöön elämään. Puolustakaa mua!
 
Illalla poikettiin joko miljöön tai musiikin takia Old Man's Music Pubiin, joka oli ihan vastapäätä meidän majapaikkaamme, osoite Akácfa utca 13. Ei oltaisi kyllä osattu niin vaatimattomasta ja piilossa olevasta ovesta mennä edes sisään, ellei paikkaa olisi mainittu Lonely Planetissa ja kehuttu sen livemusiikkitarjontaa ehkä Budapestin parhaaksi jazziksi ja bluesiksi. Meidän vierailumme jäi niin lyhyeksi, että sen perusteella on paha arvioida. Oli se ihan ok, mutta paikka oli tungokseen asti täynnä ja pojat lähtivät parin kappaleen jälkeen tauolle, eikä sitten viitsitty jäädä seisoskelemaan toisten tielle pitemmäksi aikaa. Eikä siellä kellään muulla ollut harmaata partaa. 
 
Jos näet tämän jutun, meidän pätkittäin toimiva nettiyhteytemme on luultavasti taas toiminut. Täällä ei pitänyt olla nettiyhteyttä, mutta jonkin yhteyden tietokone löysi ja ajoittain se toimii.

 

Sunnuntai 14.10.2007
 
Aloitettiin kaupunkikierros tänään Deak Terillä olevasta luterilaisesta kirkosta. Seinällä oli selostus suomeksi, ja kirkonpalvelija kertoi, että heillä on ystävyysseurakunta Porvoossa. Luterilainen kirkko yleensäkin vetoaa enemmän tietoon ja järkeen kuin tunteeseen, ja siksi kirkon sisustuskin on selvästi askeettisempi kuin katolisten.
 
 
Siitä on myös se seuraus, että jos kieltä ei ymmärrä, jumalanpalvelus jää pakostikin aika ulkokohtaiseksi. Nyt emme ymmärtäneet sen vertaa, että olisimme edes keksineet, mistä teksti oli. Lauluissa oli tuttuja sävelmiä ja saarnan ajaksi pikkuväki poistui pyhäkouluun. Me rupesimme selaamaan, löytyykö virsikirjasta lisää tuttuja elementtejä. Joitain nimiä löytyi, esim yksi Lina Sandellin laulu.Tässä kuitenkin yksi muu tuttu virsi, joka laulettiin.
 
 
Seuraavaksi jonotimme parlamenttiin. Unkarilaisten logiikka avautuu turistille heikosti. Pitkän jonon etupäässä oli lappu, että tälle päivälle ei enää ole lippuja myytävänä. Tunnin jo jonotettuamme emme siitä pahemmin hätkähtäneet, vaan ajattelimme sitten ostavamme lipun huomiseksi. Kun sitten tultiin portille, selvisi, että lippuja myydään vain samalle päivälle. Olisikohan ollut jotenkin mahdollista laittaa se lappu jo 50 metriä aikaisemmaksi ja selvittää heti, että muille päiville lippuja ei myydä ollenkaan? Aika moni muukin jonotti sinnikkäästi ja jossain vaiheessa pönäkkä vartija antoi jollekin vähän toivoakin pitämällä kättään vaakatasossa ja matkimalla aaltoliikettä kansainvälisten käsimerkkien tapaan.
 
 
Huomenaamulla onkin sitten punnittava, kuinka tärkeää parlamenttiin pääsy on. Lippuja aletaan myydä kahdeksalta. Toinen mahdollisuus olisi mennä jonkin ryhmän mukana ja maksaa reilusti enemmän jostain turistikierroksesta kaupungilla samalla.
 
Kävelimme sitten rauhallisen puistoalueen läpi Pyhän Matiaksen kirkolle. Imre Nagyn sillalla jonotimme omaa kuvausvuoroamme muitten turistien kanssa. Koristeellisia rakennuksia riitti kuvattavaksi ja puisto oli kaunis.
 
 

 
Ennen Pyhän Tapanin kirkkoa iski kylmä ja kahvijano. Cafe Montmartresta kuului vielä kovin mukavaa jatsia ja se ratkaisi asian. Eikä suklaakakkukaan huono ollut.
 

 
Evankelisen kirkon jälkeen Pyhän Matiaksen kirkko tarjosi huomattavasti enemmän kultaa ja koristelua.
 

 

 
 
Mieskin rohkaistui vastoin tapojaan ostamaan lipun näköalatasanteelle, kun sinne pääsikin hissillä. Hissistä joutui ulos kesken kaiken ja vielä oli aikamoinen määrä rappuja kiivettäväksi. Mies luovutti, minä jatkoin. Olin sitten tähtäilemässä kameralla, kun Mies yhtäkkiä olikin takanani. Oli mennyt toiseen hissiin, jolla luuli pääsevänsä alas, mutta hissi lähtikin ylöspäin.


 
Kirkkojen kirjoa oli sunnuntaipäivälle nähty, joten oli aika tutustua muuhun Unkarin elämään vaikuttaneeseen aatemaailmaan. 90-luvun alussa Budapestin kaduilta siivottiin iso määrä uuteen poliittiseen ilmapiiriin sopimattomia patsaita ja kärrättiin ne jonnekin kentälle kaupungin rajoille, jos ei saman tien rikottu. Joku sitten keksi kumminkin säästää ne ja pystyttää lähimenneisyyttä kuvaavan patsaspuiston. Tässä on punatähti hyytynyt nurmikolle.
 
 
Puistoon meno ei ollut ihan yksinkertaista. Ohjeitten mukaan metrosta piti Fereinciek terillä vaihtaa bussin 7 punaiseen pikalinjaan, joka menisi Etele Terille. Kukaan ei kertonut missään, että bussissa 7 lukeekin 7- 173, joten meiltä meni jo yksi ohi, ennen kuin tajusimme näyttää kuskille esitteen tekstistä Etele Terin nimeä. Kuski laittoi rillit nenälleen ja totesi, että sinne mennään, se on päätepysäkki. Sitten piti vaihtaa keltaiseen Volanbussiin, johon pitikin käydä ostamassa lippu toiselta asemalta, ei siltä, jonne seiska tuli, vaan viereiseltä, joka oli rakennustyömaan takana. Ja keltaisesta bussista piti osata itse jäädä pois. Mies yritti selittää toiselle naiselleen, mihin oltiin menossa, mutta se oli hukassa ja tämä ensimmäinen sai seurata pysäkkien kylttejä.
 
Mies lupasi itse kertoa patsaspuiston näkymistä, kun historia ei ole minun vahvoja alueitani ollenkaan. (Jäkeen päin tekstin luettuani en ollut ihan yhtä varma enää Miehenkään historian lähteistä. Jotain jäänteitä selvästikin musiikinopettajan koulutuksesta koulun historiantietojen jälkeen...)

Suunnitelmatalouden aikaan oli harvinaista, että oli yhtä aikaa saatavissa molempiin jalkoihin saappaat. Isä Aurinkoinen oli onnistunut saamaan sellaiset ja ne koristivat nyt sisääntuloväylää.

 
Eivätpä arvanneet kantriyhtye Freukkareiden Marx ja Engels, että pääsisivät porttivahdeiksi yhdessä setä Leninin kanssa, joka kuulemma asuu Venäjällä. www.soborpark.hu on tietysti Slobopark.
 
 
 
 

Venäjä on viime aikoina vieraillut näyttävästi eri maiden rajojen liepeillä. Täälläkin Venäjän ilmavoimat suoritti toistuvasti ylilentoja valokuvaten uskollisia Sloboparkin kävijöitä.

 
 
Tämännäköisiä patsaita raijattiin keskustasta pustan tuntumaan. Pustalla tuntui olevan sen verran vielä tilaa, että Hakaniemen rannasta voisi tuoda kavereita tälle patsaalle.
 
 
Sosialismin ajan ihmiset tarvitsivat hekin stressipalloa.
 
 
Vapaa suomennos unkarista: Reipas nuorukainen tuo pyyhettä kolhoosiin. Huomaa myös patsaan vaatimaton koko.
 
 
Näitä autoja piti jonottaa vuositolkulla ja ne maksoivat vuosien nettopalkan. Suosio on ollut suurta, koska kaikki muut Trabit ovat ilmeisesti nykyisin keräilijöillä. Yksi Trabi oli pysaköity Budapestin keskustaan ja se hinattiin tänne muitten sosialismin ajan patsaitten mukana. Turhat länsimaiset kotkotukset, kuten auton sisäpuolinen ovenkahva,  oli jätetty tästä politrukkimallista pois. Ovenhan voi tietysti avata ulkoapäinkin.
 
 
 
Länsimaisten lauluveljien innoittamana itäisen maakunnan kuuluisuudet ovat olleet hekin kiertueella eri maissa. Kunnon rokkikukkojen tapaan joka paikassa, mihin kiertue ulottui, paikat pantiin maan tasalle ja kansa huutamaan.
 
 
Suomessa ei oikein pidetty tästä kiertueesta ja tulijat saivatkin varsin tylyn vastaanoton.
 
 
Koko vierailun ajan radiossa lauloi Puna-armeijan kuoro mieltä nostattavia mieskuorolauluja ihan alkuperäiskielellä.
 
 
 
Illalla lähdettiinulos katselemaan Budapestia iltavalaistuksessa. Metrolla oltiin nopeasti Tonavan toisella rannalla Batthanya Terillä, josta näkyi Parlamenttitalon ja Unkarin tiedeakatemian suuntaan.
Palattiin metrolla yksi asemanväli takaisin ja käveltiin samalla tavalla Pestin puoleista rantaa aina Parlamenttitalolta Erzebetin sillalle. Näkymät olivat valtavan hienot. Budan puolella Kalastajalinnake, Matiaskirkko ja erityisesti tietysti Kuninkaan linna loistivat niin kuin olisi ollut juhlat. Kaiken kruunasivat ketjusillan kauniisti valaistut kaaret.
 

Aamulla motivaatio Parlamenttitalon näkemiseen riitti aikaiseen ylösnousuun, mutta silti koettiin pettymys. Eilen törmäsimme jonossa lappuun, joka kehotti tulemaan "huomenna kahdeksalta uudestaan", mutta nyt sen tilalla olikin tämän näköinen viesti:

On tämä kumma maa, kun vartija ei edellisenä päivänä tiedä, että seuraavina kahtena päivänä talossa on virallisia tilaisuuksia. Lipunmyyjätäti oli yhtä tyly: "No tickets today", vaikka kyynelet silmissä sanoin tulevani ystävämaasta Suomesta ja odottaneeni juuri tätä matkani kohokohtaa ja lähteväni huomenna pois. Perässä tuleva unkarilaisnainen sai kyllä lipun ja ryhmiä pääsi sisään. Mietimme jo soluttautumista seuraavaan ryhmään, mutta se oli japanilaisryhmä. Ilmeisesti yksi hyvä keino päästä parlamenttitaloon olisikin ostaa jokin kaupunkikierros, johon tutustuminen sisältyy. Nettisivuilla kyllä sanotaan, että edustustilaisuuksien tullessa myös etukäteen varatut käynnit perutaan. Tiedä sitten mikä pitää paikkansa.

Eipä siinä sitten muu auttanut kuin lähteä muualle. Maanantaisin tiesimme monien museoiden olevan kiinni, joten oli pakko lähteä shoppailemaan. Ensin kävelimme sellaiseen kauppahalliin, jossa ei ollut erityisesti varauduttu turisteja varten, myytiin vain ihan vihanneksia, hedelmiä ja vähän jotain lihoja. Siisti ja viihtyisä se oli, ja paikalliset mummot joivat kahvia kotoisasti kahvilan puupenkeillä. 

Kävelimme sitten Budapestin uusimpaan ja suurimpaan kauppakeskukseen West Endiin. Tämmöiset pitäisi tehdä jotenkin luvanvaraisiksi. Ihan sama, onko Dresdenissä tai Lissabonissa tai Vantaalla, joka paikassa on samat Mangot ja Dressmannit ja Salamanderit ja muut kansainväliset urheilumerkit. Ei oikein meitä varten. Samanlaisen jätskiannoksenkin saa ihan mistä tahansa. Toki, jos joku tykkää shoppailla, on tämä ihan hyvä paikka siihen. Hyvät valikoimat, kohtuulliset hinnat ja kaikkea tarjolla. Tarkoitin vain sitä, että me voidaan aivan yhtä hyvin kotona mennä Vantaalle Jumboon ja tehdä Budapestissa jotain muuta.

Hyödynsimme siis jälleen seitsemän päivän matkalippuamme ja hyppäsimme kuutosen raitiovaunuun ja siitä kakkoseen, jota täällä mainostetaan samanlaisena halpana turistikierroksena kuin Helsingissä kolmosta. Kakkonen kulkee mukavasti Parlamenttitalolta vanhalle isolle kauppahallille Tonavan rantaa, ja jos mennessä katsoo oikealle Tonavan toiselle puolelle, näkee linnat ja Gellertit ja ketjusillat ja kun tullessa taas katsoo oikealle, näkee Pestin puolen nähtävyydet. Ihan kiva. Olimme eilen suorittaneet saman reitin kävellen ja iltavalaistuksessa ja muutama vuosi sitten päivällä, joten otimme tänään vain matkustamisen kannalta. Mies kyllä antoi toisen naisensa jutella koko ajan ja herättää kummastuneita povitaskuun kohdistuneita katseita kanssamatkustajissa.

Halli oli täynnä kaikkea sellaista, mitä turistit tulevat katsomaan. Paprikoita ja valkosipulilettejäkin oli tarjolla sellaisina annoksina, ettei semmoisia kukaan kerralla osta, mutta hauskoiltahan ne näyttivät.

Hallin yläkerrassa oli valtava määrä käsitöitä, niitä kirjottuja liinoja ja puseroita ja huiveja ja leluja, joita Unkarista kuuluu matkamuistoiksi ostaa. Me ostimme pikkutyttöjen puseroita - terveisiä kummitytölle ja lapsenlapsille. Muut perilliset ovat toistaiseksi ilman tuliaisia.

Käveltiin kertaalleen taas Vaci Utcan kävelykatu, niin kuin kunnon turistien pitää ja törmättiin ravintoloitten sisäänheittäjien rautaiseen ammattitaitoon. Oltiin nimittäin päätetty, että ei puhuta keskenämme suomea, viittoiltiin saksaksi ja ruotsiksi vain. Silti yksi puhkesi meidät nähtyään puhumaan vuolaasti: "Hyvää päivää, hyvä ruoka, porsas..." Oltiin ihan kuin ei olisi huomattukaan. Se oli varmaan sama, joka muutama vuosi sitten tervehti meitä: "Mika Häkkinen, hyvä, hyvä!" Miehellä oli silloin Jokapoika päällä tietysti, ei se mistään muusta voinut arvata.

Vaikka kai se suomalaisuus meistä johonkin näkyy. Eilen illalla pimeässä Budan rannalla joku pultsarin näköinen lähestyi: "Are you from Finland...?" ja kylpylässä kabiinin vartijapoika kysyi takaisin tullessamme: "Are you finish?", vaikka meillä oli vain uikkarit päällä.

 

 

 

Kävimme kaupungilta tullessa syömässä hätäisesti matkan varrella kelvollisen pastan. Pastalounas juomineen maksoi alle 10 euroa. Sitten tulimme hetkeksi hotelliin torkuille.

Jännitti vähän lähteä oopperatalon konserttiin, kun matkaoppaissa sanottiin, että pukukoodi on iltapuku, ja myös turisti tuntee itsensä kotoisemmaksi iltapuvussa. Mistäpä meillä sellaisia olisi, mutta perustyylikäs Mies haki vaaleanpunaisen paitansa ja sitoi kravatin kaulaansa ja itse pukeuduin mustiin, etten pahemmin erottuisi. Turha oli pelkomme, ihan samat pukukoodit on Finlandia-talossa ja Budapestin oopperassa. Yksi viisitoistavuotias farkku-huppari -yhdistelmäkin nähtiin, muita viisitoistavuotiaita ei nähty.

Paljon sellaista nähtiin, mitä ei tavallisesti Suomessa konsertissa näe. Tällaista taloa ei meillä ole, eikä tulevalta Helsingin musiikkitaloltakaan voi odottaa. Nämä nyt vain on rakennettu 1800-luvulla.

 







Harvemmin Suomessa kuulee myöskään ihmisten riitelevän siitä, että paikat olisi myyty kahteen kertaan. Niin vain oli käynyt juuri takanamme. Kiivasta oli keskustelu ja kinan aihe näytti olevan se, kumpi oli ostanut lippunsa ensin. Toinen osapuoli oli turisti, joten tämä puoli keskustelusta käytiin englanniksi. Unkarilaisseurue sanoi äänensävyistä päätellen paljon muutakin, jota emme ymmärtäneet. Paikannäyttäjänaiset toimivat kuten opettaja koulussa: taluttivat riitapukarit eri puolille salia istumaan, joten saimme olla lopputunnin rauhassa.

Itse solistikin tuotti yllätyksen. Muutaman tahdin soitettuaan hän alkoi viritellä viuluaan, ensin näpelöi pikavirittimiä ja sitten niitä isompia sieltä kaulan päästä. Soitti vähän ja painoi korvaansa kielille ja taas viritti. Epätoivoinen tehtävä samalla, kun muu orkesteri antoi tulla täysillä. Lopulta solisti luovutti ja kapellimestari lopetti soiton. Solisti sai viulunsa tyydyttävään kuntoon ja soitto alkoi alusta.

Kappale oli Felix Mendelssonin E-molli hegedüverseny ja sisälsi niin paljon tiritiritirejä, että meidän perheen alttoviulisteilla ei olisi ollut asiaa moiseen. Mutta tämä olikin viulisti Baráti Kristóf, ja vaikka iän ja tukan mallin perusteella olikin tullut keikalle suoraan varusmiessoittokunnasta, soitti ihan mukavasti. Soitin  oli hyvässä lakassa ja kiiltävä, Mies kaipasi pojan seuraavaan viuluun vähän syvempää ääntä.




Jos ei malta ostaa konserttilippua ja käyttää aikaa konsertissa istumiseen, jo pelkästään portaikkoon livahtaminen antaa käsityksen kullasta ja loisteesta.




Kävelimme Oopperasta Andrassy Utcaa pitkin vielä katsomaan Pyhän Tapanin kirkkoa iltavalaistuksessa ja Mies kuulosteli, mitä musiikkia Cafe Montmartressa soitettiin. Mies tunnisti kappaleet Paul Ankan tai Tom Jonesin jazzversioiksi, mutta ei siitä huolimatta hinkunut sisään.
 

Illan lopuksi toteutin haaveeni ottaa kuva Budapestin tärkeimmästä patsaasta, eli vapautuksen muistomerkistä iltavalaistuksessa. Kuva on otettu hotellimme portaikosta, siitä aukosta, jossa kai pitäisi olla ikkuna, mutta ei ole. Kohde on myös melko kaukana. Hyödynsin uuden kamerani 15-kertaisen zoomin ja jätin kameran ikkunalle itselaukaisemaan. Lisäksi kuvaa on vielä rajattu. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen kokeilukuvaani.



Gellert vuoren huipulle pystytetty monumentti kohoaa korkeammalle kuin mikään muu kaupungin rakennus. Sen suunnitteli kuvanveistäjä Zigmond Stróbl muistoksi siitä, että neuvostoarmeija vapautti Budapestin vuonna 1945 kuuden viikon piirityksen jälkeen. Sitkeän uskomuksen mukaan monumentti oli tarkoitetttu muistomerkiksi unkarin valtionhoitajan pojalle, joka katosi itärintamalla vuonna 43. Kun  puna-armeija oli vapauttanut  Budapestin marsalkka Voroszylov näki patsaan kuvanveistäjän ateljeessa hän määräsi sen käytettäväksi tähän uuteeen tehtävään. Muistomerkissä ylinnä seisoo palmunlehteä koholla pitävä nainen. Lehti on jalustan mukaan lukien 14 metrin korkeudella maasta. Kommunismin romahduksen jälkeen muistomerkistä poistettiin neuvostosotilaan patsas ja kaatuneitten neuvostosotilaitten muistolaatta. Mikä siis mitäkin minäkin aikana palvelee, on kovin tulkinnanvarainen kysymys! Tätä sentään ei kokonaisuutena viety Budapestin ulkopuolelle. 
 
Tiistaina vasta illalla kotiin
 
Kuinkahan moni tiskaa käyttämänsä astiat lähtiessään hotellista? Edellytetäänkö sitä yleensä? Yhdessä kroatialaisessa apartementissa emäntä tuli viime kesänä hätistelemään tiskaavaa miestä pois tiskialtaalta ja sanoi, että ei, ei, ei tarvitse, lady tulee ja siivoaa kyllä. Eikä lady tarkoittanut minua, vaan ovella odottavaa siivoojaa. Mies tiskasi aamulla ennen kuin lähdettiin ja siitä huolimatta jätettiin unkarilaisille niin tärkeä tippi.
 
Jätettiin tavarat vielä muutamaksi tunniksi hotelliin, koska lento lähti vasta illalla. Oli hyvää aikaa tutustua juutalaiseen museoon. Oli yksi antoisimpia museokäyntejä. Miehille annettiin ensimmäiseksi kipat päähän. Meitä oli pieni ryhmä (noin 10) ja opas kysyi ensin, mistä olimme. Muut olivat kaikki amerikkalaisia ja kuultuaan meidän olevan Suomesta, opas totesi heti meidän olevan kielellisesti sukulaisia. Sitten hän kertoi synagogassa pitkästi ja elävästi juutalaisen seurakunnan tavoista, elämästä, itse rakennuksesta ja alueesta. Opas oli jo eläkeläisikäinen nainen, koska kertoi isänsä kuolleen ghetossa. Jossain sanottiinkin, että juutalaisen seurakunnan jäsenet toimivat oppaina vapaaehtoispohjalta. Joka tapauksessa hän kertoi juutalaisen seurakunnan toiminnasta hyvin lämpimästi ja innostuneesti, mikä teki vierailusta todella mukavan ja elävän.  
 
 
 
 
Juutalaisista puhuessaan kukaan ei ohita keskitysleirejä ja holocaustia. Tietysti tämäkin opas kertoi niistä yli neljästä sadasta tuhannesta Unkarin juutalaisesta, jotka natsit hävittivät. Ruotsalainen suurlähettiläs Raoul Wallenberg mainittiin moneen kertaan tärkeimpänä hyväntekijänä. Hän pelasti toiminnallaan tuhansia ja kuoli itse Venäjällä. Hänen muistokseen on Budapestissä kaksi eri muistomerkkiä. Toinen niistä on synagogan takana, metallinen "itkevä paju", jonka lehdissä on pelastuneiden juutalaisten nimiä.

 
Synagogan ja muistopuiston jälkee siirryttiin vielä juutalaiseen museoon. Opas aloitti taaimmaisesta huoneesta, jossa oli kuvia juutalaisten tuhoamisesta ja ghetosta, jossa asui 70 000 juutalaista hyvin pienellä alueella. Kymmenisen tuhatta kuoli siellä tauteihin ja nälkään ja muut vietiin keskitysleireille. Oppaan äänestä kuulsi katkeruus, kun hän sanoi, että Unkarin armeija oli tiiviissä yhteistyössä saksalaisten kanssa ja siksi tuho oli niin nopea ja perusteellinen. Vitriineissä oli kuvia siitä, miten juutalaisten pyhiä esineitä otettiin muuhun käyttöön, esimerkiksi pyhistä tooran sivuista tehtiin rumpukalvoja.
 
 
Toisen huoneen vitriineissä oli juutalaisten pyhiä esineitä. Emme oikein vieläkään ole selvillä, mitä eroa on yhdeksänhaaraisella kynttilänjalalla ja seitsenhaaraisella, mutta menora, seitsenhaarainen "kynttilänjalka", on tärkeä sekä juutalaisille että kristityille. Mooseksen kirjassa kerrotaan kuinka Jumala antoi Moosekselle ohjeet menoran tekemiseen ja siitä miten se piti asettaa ilmestysmajaan muiden jumalanpalvelusesineiden joukkoon. Profeetta Sakarja näki menorasta profeetallisen näyn, ja apostoli Johannes näki samanlaisen näyn seitsemästä lampunjalasta. Ne kuvaavat seitsemää seurakuntaa, joiden keskellä Jeesus seisoo.
 
Yhdeksänhaaraista kynttilänjalkaa käytetään hanukan eli valon juhlan aikana, jolloin yhdessä haarassa on kynttilä, josta sytytetään muut, joka päivä sytytetään aina yksi kynttilä enemmän. Hanukka-juhlaa vietetään Jerusalemin temppelin uudelleen vihkimisen yhteydessä tapahtuneen öljyihmeen muistoksi, jolloin öljy kesti pitempään, mitä piti... tai jotain sinne päin. Pitäisi tietää enemmän, että ymmärtäisi! Tässä kuitenkin niitä yhdeksänhaaraisia kynttilänjalkoja. Se seitsenhaarainen on Israelin valtion vaakunassakin.

 

Vähän tutumpi juttu meillekin oli pääsiäisen ateria, jolloin suvun nuorin kysyy aterian aluksi, miksi sitä vietetään, ja vanhin vastaa ja kertoo. Tässä katettu pääsiäispöytä.

 

 
Nämä kruunun näköiset ovat toorakääröjen säilytyskoteloitten koristeita. Ilmeisesti kaikkiin uskontoihin liittyy aina ylenmääräinen uskonnollisten esineiden koristelu, vaikka näin periluterilaisesta ajatus vieraalta tuntuukin.
 
 
Museon jälkeen kierreltiin yhdessä kirjakaupassa ja ostettiin jälkikasvulle unkarilaiset lasten musiikkikirjat tuliaisiksi. Kirjoiteltiin kortteja, istuskeltiin puistossa ja kahvilassa, ja jostain Deak Terin läheltä suklaakaupasta ostettiin vielä Oulun suklaayhdistyksen Helsingin etäryhmän vetäjälle paikallisia herkkuja maisteltavaksi. Käytiin tuhlaamassa loputkin forintit vielä tavallisen kaupan tavalliseen suklaaseen. (Jälkeen päin kuulimme, että vain osa unkarilaisista suklaista oli hyvää, eli ilmeisesti ne tavallisen kaupan peruspatukat eivät käy asiantuntijoiden herkutteluun.)
 
Hotellissa olivat laukkumme tallessa ja niiden kanssa suunnistettiin lentokentälle jo ihan rutiinilla. Nelosen raitiovaunulla Ferenc Terille, sieltä siniseen metroon (M3) ja pääteasemalta bussilla kentälle. Näyttölippu taskussa mietin, miksi niin kovin moni turvautuu tällaisella matkalla taksiin. Miehen mielestä siinä taas ei olisi ollut mitään kummallista.
 
Lento kotiin sujui paremmin kuin menomatka. Ruokaa oli enemmän, kahvi ei läikkynyt ja istumapaikatkin menivät oikein päin.
-----
Tultiin juuri kotiin. Kaikki ok, mutta miten ihmeessä kuuden tunnin päästä osaa herätä suomalaiseen aamuun ja töihin lähtöön?
 
--- Joku bloginlukija ehti jo huolestuneena ihmetellä, miten meikäläiset kaikki opaskirjat kolunneet ihmiset ovat missanneet Budapestin päänähtävyydet, koko linnavuoren, kuninkaan linnan, kalastajalinnakkeen, Matiaskirkon sun muut. Ja kuulemma Margitin saarellakin olisi voinut käydä. Missattiin tällä kertaa tarkoituksella, kolme vuotta sitten ei Budapestista paljon muuta nähtykään. Kaivelen lähipäivinä ikään kuin jälkikirjoitukseksi senkertaisen matkapäiväkirjan esille, että Budapestin kuvauksesta tulisi kokonaisempi niillekin, jotka lueskelevat tätä myös omia matkavinkkejä saadakseen.
Nyt hyvää yötä - kiitos matkaseuralaisillemme!
 

 Budapestissa kesällä 2004

Edellisen kerran piipahdimme Budapestissa kesällä 2004. Olimme jo olleet Egerissä jokusen päivän ja jatkoimme Budapestista matkaa etelään Pecsin ja Harkonyn ja Villanyn viinikylien kautta Kroatiaan ja Bosnia-Hertzegovinaan, eli olimme läpikulkumatkalla.
Läpikulkumatkan ideaan sopii hyvin etsiä Lonely Planetin opastamana mahdollisimman edullinen nukkumispaikka, jossa luvataan myös ilmainen parkki autolle. Dominik Panzio kuulosti lupaavalta ja sain Mieheltä (ansaittua!) tunnustusta suunnistettuani suoraan sinne ihan ilman minkäänlaisen toisen naisen apua. Kaikki luvattu olikin kohdallaan, mutta paikka oli entinen luostari, siisti ja ystävällinen, ja mahtoivatko olla luostarin perua ne kivikovan karut sängyt, joilla nukuttiin, tai ei siis nukuttu. Niistä ei nuorille reppureissaajille tarkoitetussa oppaassa mainittu mitään. Nukkuminen jäi muutenkin vähäiseksi, sillä aamuyöstä neljältä Miehelle tuli tekstiviesti tuttavaperheen tyttäreltä: "Jippii, me on molemmat päästy Sibikseen, ei nukuta enää!" Nuoruudesta asti kytenyt unelma alkoi toteutua, eikä uni enää tullut.
Tekstiviestien tulva tulee mieleen näistä Budapestin kuvistakin. Kiipeillessämme Gellert-vuoren rinteitä tuli onnittelutekstareita sukulaisilta ja työtovereilta ja piippailu värittää turistin muistoja. Toinen mieleen nouseva tunne on kuumuus; kesäkuussakin Budapest on aika helteinen kaupunki meikäläiselle. Helle oli varmaankin syynä siihen, että emme vaivautuneet Vapautuksen muistomerkille asti, mutta pyhän piispa Gellertin muistomerkille kiipesimme. Noin sata vuotta myöhemmin Suomessa samoilla asioilla hiihdelleen Piispa Henrikin kyynärvarren luuta säilytetään muistomerkkinä Turun tuomiokirkossa, mutta eipä ole Henrikille minkään kaupungin rinteelle pystytetty kunnon patsasta kaarien ja pylväitten kanssa näkymään yli koko kaupungin niin kuin tälle tynnyrissä Tonavaan heitetylle Gellertille on. Toisaalta samainen Gellert on kai samalla Unkarin Agricola.
 
Gellert-vuoren juurella olisi ollut muutakin nähtävää, kuten Luolakirkko ja erityisen suosittu Gellertin kylpylä. Jos olisimme silloin tienneet, miten mukavaa Budapestin kylpylöissä on, olisimme ehkä paremmin harkinneet sinne etsiytymistä myös. Erään blogimme lukijan eloisat muistot perusteellisesta jalkahoidosta Gellertin kylpylässä muistetaan myös varmasti seuraavalla Budapestin matkalla! Lähellä olisi myös ollut turkkilainen Rudasin kylpylä, mutta niin kauan kuin sen lämpimässä ja terapeuttisessa lähdevedessä saavat lillua vain miehet, sinne ei mennä. Meidän perheessä Rouva on aina enemmän terapian tarpeessa, eikä tavallinen uima-allas riittäne.
Gellert vuorelta alas ja sitten rantaa pitkin vähän matkaa pohjoiseen, suuntana Linnavuori ja sen nähtävyydet. Helle houkutti ajamaan helposti ylös Siklo-hissillä. Siihen eivät käy Budapestin joukkoliikenteen liput, mutta eipä mikään täällä kallista ole.
 
Siinäpä sitten pyörittiin lopulta siellä, missä kaikki muutkin turistit. Otettiin pakollinen maisemakuva Tonavasta, ketjusillasta ja Parlamenttitalosta.
 
Ihmeteltiin Habsburgien koristeellista porttia ja suojelevaa kotkaa sen vieressä.
Linna ympäristöineen on - yllättävää kyllä, varsin uusi. Vaikka juuret ulottuvat jopa 1400-luvulle tai vielä kauemmas ja alkuperäinen monumentaalinen palatsi on osittain rakennettu 1700-luvulla ja varsinaisesti 1800-luvulla, koko homma tehtiin uudestaan toisen maailmansodan jälkeen, jolloin linna oli hävitetty raunioiksi. Vain neljä Linnavuoren rakennusta oli säilynyt ja 30 tuhoutunut. Onpa täytynyt olla aikamoinen voimainponnistus varsin köyhältä Unkarilta, vai olenko ymmärtänyt jotain väärin?
 
Linnavuorella olisi ollut muutamia Budapestin tärkeimpiä museoitakin: Unkarin kansallisgalleria, Nykytaiteen museo ja Budapestin historiallinen museo ja linnamuseo, mutta yksi päivä aikaa ja läpikulkuasenne – eipä siis tällä kertaa ainakaan.
Sen sijaan piipahdin kyllä sisällä valtavan hienossa Matiaskirkossa, joka on opaskirjojen kuvituksista päätellen ihan Budapestin symboli. Wau, mikä paikka! Mielenkiintoinen yhdistelmä melkein räikeitä värejä ja hämärää, lasi-ikkunoita, maalauksia, ornamentteja. Kirkossa soi taustalla urkumusiikki, joka tuntui tekevän käynnistä vähemmän turistisen. Ihmiset olivat hiljempaa kuin muissa kirkoissa, liikkuivat vähän mietiskelevän tuntuisesti melkein ylikoristeellisessa tilassa. Suosittelen. Sisäkuvia ei valitettavasti täältä voinut ottaa, ei salaa eikä julkisesti. Koristeellisuudesta antaa ensimmäisen makupalan jo tässä kuvassa näkyvä katto.
 
Kalastajalinnake, jonka koristeelliset tornit näkyvät samassa kuvassa on Budapestin kuvatuimpia nähtävyyksiä. Romanttiset tornit, näköalat ja patsaat, mikäs kaunista on kuvatessa. Linnake on saanut nimensä aikanaan paikalla olleesta kalastajatorista.
 Laskeuduimme Linnavuorelta kävellen (vaikka bussillakin olisi päässyt) aivan toisenlaiseen ympäristöön Moskva Terille. Sen ympäristössä olisi ollut kauppoja ja yksi Budapestin suurimmista ostoskeskuksista, Mammuth, mutta me jatkoimme raitiovaunulla 4 tai 6 (en enää muista kummalla, mutta molemmilla pääsee) ja jäimme pois Margitin sillalla. Siitä kävelimme Tonavan saarella olevalle kaupungin suosituimmalle ulkoilualueelle eli Margitin saareen. Taas totaalinen ympäristön ja tunnelmanvaihdos. Vähän samanlainen kuin Helsingissä olisi ensin ollut turistien kanssa Senaatintorilla, sitten pyörinyt hetken jossain Sokoksen ja rautatieaseman vaiheilla ja yhtäkkiä kävelisikin Kaivopuistossa. Kaikissa matkaoppaissa varoitetaan Margitin saaren käsilaukkusieppareista, ja Mies piti passipussiaan tiukasti kainalossa, mutta ei me muuta nähty kuin ulkoilevia ihmisiä, muita turisteja ja nuoria, jotka ajelivat vähän liiankin lujaa vuokrattavilla sähköautoilla.
 
 
Tästä suihkulähdekuvasta puuttuu ääni.  Mies sanoi, että ihan sama, vesi ja soitto eivät olleet synkassa kumminkaan. Terävä kommentti vastavalitulta musiikinopiskelijalta.
 
Margitin saarelta käveltiin Pestin puolelle ja kakkosen raitiovaunun päätepysäkille. Kakkosen ikkunasta nähtiin juuri kävellen suoritetut nähtävyydet uudelleen. Sitten olikin jo kiire käväistä isossa kauppahallissa poimimassa pikkutytöille tuliaismekot.
 
Päivän kiertely tuntui jaloissa, ja istuttiin johonkin terassille syömään ja ikään kuin juhlimaan opiskelupaikan saamista. Muistaakseni paikka oli Vaci Utcalla, eli siinä ylihintaisessa turistiympäristössä, mutta sekä kohtelu että ruoka oli kelvollista, joten mielikuvasta jäi positiivinen. Täällä kauniilla rantakadulla oli piipahdettu jo edellisenä iltana, ja vaikka mieli vähän teki kävellä lisää, jalat pyysivät nukkumaan.
 
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa eteläisempään Unkariin, Villanyn seuduille, josta tämä kuva, mutta se on sitten jo ihan toinen juttu kuin Budapest.